Haastavista olosuhteista yliopistoon selviytynyt Arthur Lorentz laittoi poikiensa koulutuksen oman urakehityksensä edelle. Perhe eli säästäväisesti Mikkelissä ja Arthur hankki lisätuloja ahkeralla työteolla. Hänen poikansa Lauri Gulin kertoi isänsä elämänvaiheista.
Kuten ”Muistelmista” tietenkin olette huomanneet, sai isä koulunkäyntinsä hieman myöhään aloitetuksi ja suurten vaikeuksien ja kovan ponnistelun kautta päätökseen vasta sinä vuonna, 1877, jolloin hän heinäkuun 24:nä täytti 22 vuotta. Kuten myöskin olette tulleet tietämään, kuoli moni isän sisarusparvesta jo melko aikaisina vuosina keuhkotautiin ja isänkin terveys oli erittäin huono niihin aikoihin, kun hänen koulunkäyntinsä päättyi.
Kuitenkin hän selvisi hengissä ja sai papintutkinnon suoritetuksi yliopistossa, käytettyään varsinaiseen opiskeluun 3½ vuotta, jo vuoteen 1882 mennessä. Varojen puutteen vuoksi hän oli ylioppilaaksi tultuaan ollut ensin yhden vuoden Inkerinmaalla Slavankan pappilassa rovasti Stråhlmannin luona kotiopettajana ja sen jälkeen hän Helsingissä ollessaan koko ajan toimi informaattorina. Niinpä hän valmistuikin papiksi velattomana hänen Niklas-setänsä maksaessa pari pienempää tilapäisluontoista velkaa.
Ei voi olla herättämättä huomiota, että isä vasta 55-vuotiaana ryhtyi hoitamaan itsenäistä kirkkoherran virkaa, vaikka hänellä oli erinomaiset arvosanat tutkinnoistaan ja vaikka hän tiettävästi oli etevä puhuja ja hyvä saarnamies. Kun te nuoremmat todennäköisesti ette tiedä, mistä tämä myöhäinen itsenäisen viran saanti johtui, niin lienee paikallaan mainita, että syynä siihen oli ensi sijassa se, että hän tahtoi kouluttaa suuren lapsiparvensa ainakin pääosiltaan siten, että pojat saisivat asua kouluaikanaan kotona. Hän siis uhrautui poikiensa vuoksi ja jäi apulaispapiksi ja kappalaiseksi Mikkelin yhdistettyyn kaupunki- ja maaseurakuntaan pienine tuloineen sekä hankki välttämättömät lisätulot mitä ahkerimmalla työllä koulun opettajana, pitämällä yksityisiä rippikouluja ja suorittamalla muita tilapäisiä lisätoimia.
Vaikka siis meidän lapsuudenkotimme oli kaikkea muuta kuin varakas, niin ei meillä tiettävästi kuitenkaan ollut mistään puutetta. Tämä kävi isälle mahdolliseksi vain siten, että hän hoiti talouttaan mitä säästäväisimmin eikä minun tietääkseni sallinut itselleen minkäänlaisia henkilökohtaisia vapauksia eikä menoja. Niinpä minussa onkin iän karttuessa ja ajan kuluessa isän kuva yhä enemmän kirkastunut ja hänen muistoaan kohtaan tuntemani kunnioitus kasvamistaan kasvanut.
Kun hän sitten vappuna vuonna 1910 siirtyi Mikkelistä Ristiinan kirkkoherraksi, niin hän varmasti tunsi jollakin tavoin vapautuvansa sekä virantoimituksen puolesta että muutenkin, saadessaan käyttöönsä kaupunkiasuntoon verraten melko tilavan kodin. Ja vaikka Ristiinan silloinen kirkkoherran pappila olikin hänen sinne siirtyessään melko surkeassa kunnossa itse rakennuksen puolesta, niin tuotti hänelle kuitenkin sanomatonta iloa talon vähitellen tapahtuva kunnostaminen ja niinpä hän sitten pitikin kotiaan erinomaisen hyvänä, siistinä jopa hienonakin, vaikka se meistä myöhemmän ajan ihmisistä uunilämmitteisenä ja vailla vesijohtoa olevana oli sangen vaatimaton.
Alkuperäinen teksti: Lauri Gulin
(Pinon Sanomat 28_2007)