BERTHA GULIN, OS. SARLIN 1864-1939

Lenni piti suvun kesätapaamisessa Sammatissa 10.8.1980 esitelmän äidistään Bertha Gulinista. Esitelmä loppuu Berthan sanoihin ”Kun olen poissa, niin pitäkää yhtä”, josta on muodostunut Gulin-Pinomaa sukuseuran tunnuslause.

Sammatin kesätapaamisesta kerrotaan Pinon Sanomien ensimmäisessä numerossa 1980. (Pinon Sanomat 1_1980 (pdf:n sivu 25)

Tässä Lennin pitämä esitelmä, joka julkaistiin Pinon Sanomien numerossa 3 vuonna 1982. (Pinon Sanomat 3_1982 (pdf:n sivu 13)

 

Aino ja Lennart Pinomaa

 

Aivan alkajaisiksi sanottakoon, että muistellessamme vanhempiamme tai esivanhempiamme ja esitellessämme heistä piirteitä, emme tee sitä siinä mielessä, että he olisivat olleet millään tavalla merkillisiä tai poikkeuksellisen lahjakkaita tai arvokkaita, vaan koetamme löytää heistä arvokkaita ja esikuvallisia piirteitä. Koottu elämänkokemus on suvun elävää perintöä. Se on pääomaa, jota ei pidä jättää käyttämättä. Eihän kaikkien välttämättä tarvitse polttaa sormiansa. Tässä mielessä palautamme mieliimme vanhempiemme ja esivanhempiemme muistoa.

Tuusniemen pappilaan syntyi syyskuun 6. päivänä 1864 tytär, joka kasteessa sai nimen Bertha Kristina. Hän oli Bernhard Sarlinin ja tämän vaimon Amandan (o.s. Roschier) kahdeksas lapsi. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai pienen veljen. Keväällä 1868, Berthan ollessa vain neljävuotias, menetti suuri perhe äidin, joka menehtyi vaikeiden nälkävuosien aiheuttamien puutteiden ja kärsimyksien tuottamaan lavantautiin. Kirkonkirjat kertovat, että Tuusniemellä toukokuussa kuoli 115 henkeä, joten isoisällämme oli ankara tehtävä näin monien siunaamisessa, heidän joukossaan myös rakas puo1iso.

Pienellä Berthalla oli tuolloin jo vanhimpina sisaruksina 16-vuotias Maria ja 15-vuotias Ida. Kaksi vuotta myöhemmin isoisämme sai toiseksi puolisokseen kälynsä Klara Roschierin Saarijärveltä, mutta tiedossamme ei ole, missä määrin hän täytti äidin paikan pienille lapsille.

Berthasta tiedetään, että hän oli luonteeltaan iloinen ja suurpiirteinen. Häntä ja kaksi vuotta vanhempaa sisarta Annaa nauratti usein iltaisin niin, että vakava sisar Maria kävi heitä kieltämässä ja sanoi ”naurutaudin” olevan vaarallisen sairauden. Kun Bertha sai repeämän aivan uuteen hameeseensa ja häntä siitä toruttiin, huikkasi hän: ”Ei mikään kestä ikuisesti”. Kun joku päivitteli, mitä tällaisesta tytöstä mahtaisi tulla, tuli vastaukseksi välittömästi: ”Jotain erinomaista, saatte nähdä noloudeksenne”.

Maria – sisar antoi nuoremmille sisaruksilleen a1kuopetuksen, mutta perheen muutettua Valkealaan, mistä oli junayhteys Helsinkiin pääsivät Anna ja Bertha Ottilia Stenbäckin johtamaan Tyttökouluun. He saivat myös asua arkkiatri Hjeltin perheessä, jossa oli pa1jon heidän ikäisiään 1apsia. Tästä ympäristöstä äitimme toi tullessaan erinomaisen suomenkielen taidon, mikä ilmeni sekä ääntämisessä että kirjoittamisessa. Siitä hyötyi aikanaan koko perhe.

Berthan palattua koulusta Valkealaan ilmestyi sinne eräänä päivänä eräs nuori pastori Gulin. Tästä oli seurauksena häät heinäkuun 1. päivänä 1884. Kaksikymmenvuotiaana Bertha siis aloitti perheenemännän tehtävänsä, ja silloisen tavan mukaan jo alusta lähtien oli kotiapulainen, hänen ikätoverinsa Eeva Hovi Luumäeltä. Kun näiden kahden naisen oli ensimmäisen kerran leivottava hapanleipää, ei kumpikaan tiennyt, missä vaiheessa uuni olisi pantava lämpiämään. Siinä sitä sitten harjoiteltiin ja opittiin.

Perheen ensimmäinen lapsi syntyi Ruokolahdella 1885, ja hänen hoitamisessaan nuori äiti oli niin kokematon, että vieraileva anoppi totesi lapsen kärsivän sekä vilua että nälkää – kuten Suomen armeija ”Vänrikki Stoolin” mukaan. Pysyvää vahinkoa siitä ei kuitenkaan koitunut, ja seuraavien lasten kohdalla olikin sitten jo kokemusta. Kuitenkin äiti monesti joutui koviin koetuksiin, kuten esim. Laurin sairastuttua pikkuisena keuhkokuumeeseen. Mitään ulkopuolista apua ei ollut saatavissa, mutta äiti sai johdatuksen panna lapsen kylpyyn, ja se toi sairauteen käännekohdan. Niin sujui elämä eteenpäin.

Poikia syntyi noin kahden vuoden välein viisi, eikä ole vaikeaa kuvitella. miten siinä äidin päivät ja yöt kuluivat. Eeva hoiti kyllä täydellisesti keittiöpuolen ja joskus oli toinenkin apulainen, mutta äiti valmisti käsin kaikkien lasten vaatteet ommellen ja kutoen. Lisäksi oli tietysti paljon seurusteluvelvollisuuksia sekä ompeluseuroja ja sosiaalista toimintaa. Seitsemän vuoden jälkeen syntyi vielä poika ja häntä seurasivat tyttäret vuosina 1904 ja 1908. Tällöin oli äiti täyttänyt 44 vuotta.

Näin suuressa perheessä olivat rahavarat heikot suuresta säästäväisyydestä huolimatta. Äidillä varsinkaan ei ollut rahaa, sillä isä antoi ruokaan tarvittavat rahat suoraan Eevan käteen. Tällöin Bertha ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi tuomareiden ja nimismiehen pöytäkirjoja ja osittain näillä varoilla hankittiin kotiin käytetty piano v. 1904. Tämä avasi aivan uudet mahdollisuudet musiikin harjoittamiseen ja sekä äiti että Lauri oppivat soittamaan Beethovenin ja Mozartin sävellyksiä. Usein sattui, että äiti sunnuntaiaamuisin herätti meidät Hoosiannan alkusoitolla tai soittamalla ja laulamalla Wennerbergin psalmeja. Mikkelissä pidettiin 1897 laulujuhlat ja siellä esiintyi Emil Forsströmin sekakuoro, jossa äiti lauloi sopraanoa. Myöhemmin hän kuului Huugo Nybergin kuoroon.

Kun perhe vuonna 1910 muutti Ristiinaan, muuttuivat ulkonaiset olosuhteet kokonaan. Kolme vanhinta poikaa oli silloin jo kodin ulkopuolella. Kaupunkiasunnon tilalle tuli maalaispappila kaikkine siihen kuuluvine mahdollisuuksineen ja tehtävineen. Keittiöpuoli rullasi edelleen Eevan varmoissa käsissä, muuta palveluskuntaa oli kaikkiaan neljä naista ja kaksi miestä ja emännän oli tietysti pidettävä silmällä tehtäviä ja tapahtumia. Oli karjakartanon ja puutarhan antamat tehtävät. Lisäksi saimme isän kirjeistä tietää, miten paljon oli vieraita ja sukulaisia majoitettavana ja ruokittavina.

Myöskin Ristiinassa oli papin rouvan oltava mukana erilaisissa seurakunnallisissa riennoissa ja aivan erityisesti äiti yritti toimittaa apua sinne, missä oli surkeaa köyhyyttä ja avuttomia sairaita. Eihän 1910-luvulla yhteiskunnan taholta ollut muuta apua kuin ”vaivaistalo”. Vuonna 1912 saatiin Ristiinaan ensimmäinen diakonissa, ja hän kyllä jälkeenpäin monesti kertoi, miten äidin käsi ylti auttamaan. Äidin johtavan periaatteena oli, että kun jokin huutava epäkohta oli korjattavissa, se myös oli tehtävä heti.

1920-luvulla äiti ryhtyi johtamaan ”kotiopintoja” ja sai ryhmäänsä noin kymmenen osanottajaa. Tutustuttiin Suomen suurmiehiin, ja keväällä vastattiin Helsingistä tulleisiin tenttikysymyksiin. Tämä vaati häneltä paljon aikaa ja voimia. Hän kuului myös kirkonkylän kansakoulun johtokuntaan. Vapaussodan aikana hän pani alulle Lotta Svärd-toiminnan ja mm. kerjäsi paikkakuntalaisilta varoja Suomen nuoren armeijan sotilaille joululahjoiksi. Hän ehti ja teki, tuntuu melkein kuin ei hänen tarmollaan ollenkaan olisi ollut rajoja.

Minkälainen hän sitten oli luonteeltaan – vakava ja tasainen. Mitä hän toi nuoreen kotiinsa – herännäisyyden hengen. Sarlinien kodissa oli pidetty koko perheen iltahartauksia – ehkäpä myös aamuhartauksia. Oli opittu veisaamaan virsiä ja hiljentymään rukoukseen. Gulinien kotiperinteeseen tämä ei kuulunut, mutta isämme oli elävän uskon mies. Sen vuoksi hän omaksui iltahartaudet varmasti mielellään. Äiti opetti iltarukouksen lapsilleen, mutta muuten meidän lapsuuskodissamme ei mitään pakkoa ollut uskonnon asioissa.

Äidin vakava hengen laatu ilmenee siinä, että kun isä johonkin asiaan liittyen kertoi vitsin, äiti ei, mikäli oikein muistamme, sille koskaan nauranut.

Äiti ei hätäillyt eikä pelännyt – hän luotti Jumalan varjelukseen myös silloin, kun hänen monet poikansa olivat ”kaikilla katoilla ja kaikissa puissa” tai kun isä vuonna 1918 ehdotti, että olisi lähdettävä sotaa pakoon. Äiti sanoi päättäväisesti: ”ME emme lähde minnekään”.

Saatamme vain heikosti kuvitella. mikä hätä ja tuska hänellä oli sydämessään Laurin ollessa kolme vuotta Saksassa, jolloin ei kukaan voinut tietää, pääsisikö hän koskaan takaisin kotimaahan. Äidin virsikirjassa on virren 390 kohdalla merkitty vuosi luku 1915. Virsihän alkaa sanoilla ”Eteesi Herra armiain, nyt tuskani mä toisin”.

Äidin seurakunnallisiin toimiin kuului myös, että hän perheen asuessa seitsemän kesää Taavetin huvilalla kutsui paikkakuntalaisia sunnuntai-iltaisin laulamaan hengellisiä lauluja ja virsiä. Erityisesti muistuu niistä mieleen ”Joutukaa sielut, on aikamme kallis”.

Jäätyään leskeksi äiti muutti Helsinkiin ja eli siellä vielä 14 vuotta. Tähän elämän kauteen mahtui myös paljon toimintaa lähimmäisten hyväksi. Ehkä suurin oli keräyksen järjestäminen Kiimingin kansakoulun hyväksi, jonne hänen aloitteestaan saatiin koulukeittola ja huomattavasti vaateapua paleleville lapsille.

Hänen ei ollut vaikeaa vedota parempiosaisiin ja pyytää heidän ylellisyydestään apua tarvitseville. Näin hän oli jo aikaisemmin saanut kerätyksi liinavaatteita teologian ylioppilaiden oppilaskotiin Helsinkiin.

Itselleen hän ei koskaan ollut pyytämässä. Kun kukkaro vielä Helsingin vuosinakin oli laiha, koetti hän käsitöillä ja leipoen ansaita lisätuloja. Näihin Helsingin vuosiin sisältyi sitten ehkä hänen elämänsä vaikein asia. Hän kertoi aikoinaan rukoilleensa, ettei Jumala ottaisi hänen sylistään pientä lasta. Tämä rukous kuultiin, mutta kun hän oli saanut nuorimmaisensa aikuiseksi, otettiin hänet äkkiä pois. Tätä surua hän kertoi joskus valittaneensa yksinäisyydessä ääneen.

Hengelliset asiat tulivat elämän loppupuolella yhä keskeisimmiksi. Usein hän luki Raamattua, ja kun radioaamuhartaudet alkoivat – ja nehän aluksi lähetettiin aina Vanhasta kirkosta – vaivautui hän lähtemään kirkkoon niihin osallistuakseen. Hän sanoi myös, ettei hän enää ollut kiinnostunut muusta kuin hengellisestä musiikista.

Hän sairasti kotona kaksi viikkoa keuhkokuumetta ja sanoi sen aikana apulaisellemme Elinalle, että hänen iässään pitää passien jo olla kunnossa. Hän nukkui pois 8. päivänä helmikuuta 1939, joten hänen ei tarvinnut kokea talvisodan kauhuja.

Äitimme pitkä ja tanakka hahmo sekä hänen olemuksensa määrätietoisuus saattoivat kylläkin useissa ihmisissä herättää juhlallisuuden tunnetta, jopa pelkoakin, mutta me perheenjäsenet koimme kaiken tuon lisäävän sitä turvallisuuden tunnetta, jota hänen läheisyydessään tunsimme. Mehän tiesimme, että hänessä asui sydämen hyvyys. Hän oli toimiva, vaikuttava ja hyvyyttä säteilevä ihminen. Aloitteiden ja aatteiden ihminen hän myös oli. Onhan kokoontumisemme ja sukuseurammekin tavallaan hänen aloitettaan, koska hän sanoi: ”Kun olen poissa, niin pitäkää yhtä”. Kallis ja siunattu on hänen muistonsa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *