Eelis ja Helmi Gulin

Eelis 1943

Eelis Gulin (1893–1975)

Eelis oli ainoa veljeksistä, joka vakavimmin ja pisimpään urheili. Vielä yliopistoaikanaan hän työnsi kuulaa, heitti keihästä, hyppäsi korkeutta ja seivästä sekä juoksi. Kerran Ristiinassa eräs mummo pappilaan tullessaan sanoi: “On sillä rovastilla omat surunsa.” Kysymykseen, mitä hän sillä lähemmin tarkoitti, nainen sanoi: “No kun on tuollainen hönttö poika.” Hän oli metsätiellä nähnyt Eeliksen juoksevan uimahousuillaan, mikä hänen mielestään oli alastonta. Hönttö pojan nimeä käytettiin sitten mielellään perhepiirissä.

Kun Eelis 1917–1927 toimi Kristillisen Ylioppilasliikkeen sihteerinä, hänen tehtäviinsä kuului järjestää tilaisuuksia ja hankkia niihin ohjelmia. Tällöin hän pyysi eri henkilöitä puhujiksi ja usein sai kieltävän vastauksen. Se oli masentavaa ja raskasta. Hän päätti, että jos minua joskus pyydetään tällaisiin tehtäviin, niin minä en ainakaan sano ei! Ja kyllä häntä pyydettiin ja kyllä hän meni!

Hänen piispakauttaan lähellä seuranneena näin, että hänellä oli aina työaika. Piispa oli aina ja joka paikassa ympäristön huomioima, ei siinä juuri jäänyt rentoutumiseen tilaisuutta. Niinpä hänen tuomiorovastinsa luonnehtikin Eelistä sanoin “Mies rientää levähtämättä”. Kuitenkin hän halusi taistella kaavamaista jäykkyyttä vastaan ja tästä on eräs esimerkki. Itsenäisyyspäivänä presidentinlinnan eteisessä hän nosti kenraalitar Poppiuksen ilmaan onnitellen täten sen johdosta, että kenraali oli sinä päivänä saanut hienon kunniamerkin.

Eelis oli pohjimmiltaan kiivas, jonka esimerkiksi Lenni sai poikasena kokea. Mutta Eelis joutui sellaiseen elämänkouluun, jossa kiivaus oli hillittävä. Hänen usein toistamiaan sanoja elämän ehtoolla oli: “On jo etukäteen annettava toisille kaikki anteeksi. On ajateltava; jos minä olisin tuon toisen ihmisen tilalla, ehkä tekisin paljon pahemmin!” Perheen piirissä oltiin joskus sitä mieltä, että Eelis käytti helposti ylisanoja. Mutta varsinkin vanhempana se osoittautui paremminkin hyväntahtoisuudeksi ja ihmisten rohkaisemiseksi. Hän sanoikin, että pitää kehuen kasvattaa. Hän palveli aina auliisti ja ketä tahansa. Kun pyysi häneltä jotain apua, hän antoi sen heti! (Aino Pinomaa, Pitäkää yhtä – Håll ihop, 2005)

Eeliksen johtavana ajatuksena oli saada työväenluokka kristilliseen piiriin. Tähän ajatukseen hän oli tullut jo nuorena kansalaissodan aikana vartioidessaan punaisia vankeja ja kuullessaan virrenlaulua leiristä. Hän toteutti ajatustaan johdonmukaisesti Tampereen piispana vuosina 1945-1966. Hän kutsui luokseen piispantaloon teollisuuden luottamusmiehiä ja solmi ystävyyssuhteita teollisuudesta. Hän meni tehtaisiin puhumaan Jumalan sanaa. Hänessä oli monenlaista rohkeutta. Esimerkiksi talvisodan aikana hän kävi Hollannin ja Ruotsin kuninkaallisissa hoveissa hakemassa tukea Suomelle. (Olli Pinomaa, Pitäkää yhtä – Håll ihop, 2005)

Helmi Gulin (1879–1965)

Helmi Forsmanin vanhemmat olivat Teollisuuskoulun rehtori William Forsman ja Helena Wilskman. Perhe oli uskovainen. Helmi kävi jo lapsena Vapaakirkon ja Pelastusarmeijan tilaisuuksissa. Päätettyään opintonsa Helsingin ja Oxfordin yliopistoissa Helmi työskenteli Ylioppilaiden kristillisen ylioppilasyhdistyksen (YKY) naissihteerinä. Tällöin hän tapasi Eeliksen, joka toimi saman järjestön yleissihteerinä. Helmi ja Eelis vihittiin 1920. Avioliitto jäi lapsettomaksi.

Helmi harrasti musiikkia ja opetti sitä vuosikymmenet sen ajan alakoulussa. Hän hallitsi hyvin englannin kielen ja oli hyvänä apuna ja tukena puolisonsa vaativissa, kansainvälisissä tehtävissä. Helmi oli myös kirjailija. Hän kirjoitti monia elämänkertoja, ensin oma-aloitteisesti ja myöhemmin pyynnöstä. Kirjoissaan hän käsitteli erästä NNKY:n perustajajäsentä, Louise af Forsellesia (1944) sekä myöhemmin omaa äitiään, Helena Wilskmania (1957). Tämän lisäksi hän kirjoitti Pelastusarmeijan Suomen osaston perustajasta Hedvig von Haartmanista (1951). Helmin kirjallinen tuotanto antaa selkeän kuvan 1900-luvun vaihteen uskonnollisesta ja kulttuurisesta elämästä Suomessa.

Helmi Gulin oli erinomainen piispan puoliso uskonnollisen vakaumuksensa, laajan sivistyksensä ja kielitaitonsa ansiosta. (Eino ja Olli Pinomaa, Pitäkää yhtä – Håll ihop, 2005)