Urheilua urheilun vuoksi
Urheilu kiinnosti minua enemmän kuin yhtäkään veljistäni. Tosin hekin sitä harrastivat, mutta siitä ei heille tullut kärpästä niin kuin minulle. Meidän pojilla oli Mikkelin ensimmäinen rautajalaksinen potkuri, joka mullisti mäenlaskun. Vanhin veljeni voitti kaupunkimme ensimmäisen pikaluistelukilpailun. Hän oli myös synnynnäinen pikajuoksija. Yhdessä toiseksi vanhimman veljeni kanssa hän voitti VPK:n soutukilpailun Lamposaaressa. Tämä toiseksi vanhin veljeni oli hiihtäjä, mäenlaskija, metsä- ja kalamies. Hän suoritti myös uimamaisterin tutkinnon. Kaikki veljeni olivat innokkaita purjehtijoita ‒ tietenkin he ensiksi purjehtivat vain ystävien veneillä. Yhdessä toveriensa kanssa he rakensivat jääjahdin, jolla vilusta väristen kiidimme pitkin ·tuulisia selkiä. Kaupunkilaiset luonnehtivatkin Gulinin poikia hokemalla: »Kuka korkeimmalle, kuka syvimmälle.» Tämä oli sitä aikaa, jolloin Ivar Wilskmanin Urheilulehti oli alkanut ilmestyä. (osa I, s. 21)
Ylioppilastutkinto Helsingin yliopistossa
[…]
Puristettuamme rehtorin, tähtitieteen professorin Anders Donnerin, hienostuneelta vaikuttavan miehen kättä meistä oli tullut akateemisia kansalaisia. Haltioituneen riemun vallassa juoksimme valkolakki päässä yliopiston portaita Senaatintorille omaisten ja ystäväin kukitettaviksi. Näiden joukossa oli minulle läheisin äitini sisar laulunopettaja Anna Sarlin, joka oli ottanut urakakseen maksaa kaikkien sisarustenlasten lakit ja joka majoitti useat meistä opiskeluajaksi kotiinsa. (osa I, s. 39‒40)
Eelis Gulin kertoo tärkeimmistä tapahtumistaan:
Ruotsin kruununprinssin vieraana [1941]
Käynti Tukholman [Rotary-]klubissa jäi syvälle mieleeni. Suuressa Strand-hotellissa minut oli sijoitettu istumaan kruununprinssi Kustaa Aadolfin viereen. Osasin esitelmäni ulkoa. Sen pidettyäni kuninkaallinen vierustoverini otti esiin kalenterinsa, kohotti silmälasit otsalleen ja kysyi, olinko vapaa seuraavana päivänä kello 13. Vaikken ollut, ymmärsin vastata myöntävästi. Hän kutsui minut lounaalle linnaan, »läntiseen holviin», ja sanoi, että voisin olla pukeutunut samoin kuin nyt hotellissa.
Polveni vapisivat astuessani linnan portaita kuninkaallisten aterialle. Lakeijat johdattivat minut autiolta näyttävään valtaisaan saliin. Samalla hetkellä vasemmalta avautui ovi, josta kruununprinssi ja hänen puolisonsa prinsessa Louise tulivat sisään. Menimme oikealla olevasta ovesta ruokasaliin. Täällä oli ikkunan ääreen katettu vain ruoille varattu pöytä ja vastaisen seinän puolelle pyöreä pöytä kuudelle hengelle. Läsnä olivat isäntäväkeni lisäksi kruununprinssiparin nuorin poika Carl Johan, kruununprinssin adjutantti af Ugglas ja kruununprinsessan hovineiti. Palvelusväkeä en nähnyt koko aterian aikana. (osa I, s. 353‒354)
Valmistusta uuteen elämänvaiheeseen
Valtionpäämiehemme Mannerheim nimitti minut kesäkuun 15. päivänä 1945 Tampereen piispaksi. Kotimme täyttyi omaisista, ystävistä, lehtimiehistä ja valokuvaajista. Samana iltana matkustin Lapualle kirkon nuorisopäiville. Nuoret ystäväni heittivät minut siellä kirkon sakastin portaiden edessä ilmaan. Helsinkiin palattuani kävin ilmoittautumassa opetusministeri Johan Helolle. Hän lausui toivomuksenaan, että jatkaisin piispana »sitä linjaa, jota professorina olin kulkenut».
Samana iltapäivänä olin kiittämässä Mannerheimia hänen Kaivopuiston-asunnossaan. Joimme kello viiden teetä hänen olohuoneessaan rakennuksen toisessa kerroksessa. Olin kysellyt Aleksi Lehtoselta, miten minun olisi aluksi asetettava sanani. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin isäntäni lausui jo ovella:
»Onnittelen, kun piispa sai niin valtavan enemmistön vaalissa.»
»Niin, ja vaikka en oikeastaan ollut muuta tehnyt kuin sellaista, minkä piti pelottaa papistoa äänestämästä minua.»
»Mitä piispa on tehnyt?»
»Olen muun muassa kuulunut Oxfordin ryhmään.» ‒
»Mitä se on?»
Näin sain tilaisuuden kertoa tästä liikkeestä, josta Mannerheim tahtoi kuulla yhä enemmän. Kertoessani, että ryhmään voi liittyä vain avautumalla elämänsä vaikeuksista ja lankeemuksista, Mannerheim sanoi: »Tuohan on kaikkein vaikeinta, mitä elämässä on, sehän merkitsee oman itsensä voittamista.» Sillä hetkellä havaitsin puhuvani soturin kanssa, jolle vihollisen voittaminen on helpompaa kuin oman itsensä voittaminen.
Sain viettää lähes tunnin kunnioittamani valtiomiehen seurassa. Hän oli yhteiskunnan rakentaja, joka sodan päätyttyä kohta ajatteli haavojen parantamista ja perusti lastensuojelujärjestön, jolle hän omatoimisesti loi taloudellista pohjaa. Hänen suurimpana valtiotekonaan pidän kuitenkin päiväkäskyä keväältä 1940. Talvisota oli päättynyt. Toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettiin sankarivainajain päivää. Mannerheimin päiväkäskyssä sanottiin, että nyt oli muistettava myös vuoden 1918 vainajia, erotuksetta kummallakin puolella henkensä antaneita, myös punaisia, jotka olivat »vakaumuksensa puolesta kaatuneet». Perusteluna oli toteamus, että heidän jälkeläisensä olivat talvisodassa taistelleet samassa rintamassa entisen valkoisen puolen miesten kanssa, ja niin oli syntynyt ehyt Suomen kansa. Tässä hengessä tahdoin ryhtyä odottavaan työhöni. (osa I, s. 382‒383)
Eelis Gulin, 1967, Elämän lahjat I. Werner Söderström Osakeyhtiö