Kun piispanristi hävisi

Jouluna 1962 olivat Helmi ja Eelis kutsuneet minut viettämään joulua luonaan Tampereella. Eeliksen jouluaattopäivän ohjelmaan kuului, että hän kello 12 piti hartaushetken ja saarnasi jouluaaton hartaudessa Aleksanterin kirkossa kello 17.00.

Kokoonnuimme aamiaiselle kello 11.00 jälkeen ja Eelis tuli sinne jo papin pukuun sonnustautuneena, mutta sanoi tullessaan, ettei hän ollut löytänyt piispanristiä joten hän pyysi erinomaista apulaista Aune Nurmista menemään sitä etsimään. Aune saapui jonkin ajan kuluttua yläkerrasta ja saattoi vain ilmoittaa, ettei hänkään ollut ristiä löytänyt. Tilanne alkoi kuumeta. Helmi, joka oli pessimisti kauhistui ja rupesi ennustelemaan, ettei ristiä ollenkaan tule löytymään ja kaikki olimme onnettomia ja epätietoisia. Jokainen etsi parhaan kykynsä mukaan, mutta tuloksetta. Kun Eeliksen oli pakko lähteä, ei hän keksinyt muuta neuvoa, kuin pukea uudestaan ylleen arkipuvun ja lähteä ilman ristiä. Lienee syytä tässä mainita, että piispalla on aina risti kaulassaan – myös arkipuvun kanssa – ja ilman sitä vain mikäli liikkuu kotonaan ”tohveleissa ja kototakissa”.

Eeliksen lähdettyä jatkoimme etsimistä, Helmi yhä toistaessa, että sitä ei löydetä! Aloimme myös miettiä, milloin se viimeksi oli varmasti ollut Eeliksen kaulassa ja saatoimme todeta, että ainakin Heddin hautajaisissa Iisalmessa n. 10 päivää sitten. Näin pitkä väli johtui siitä, että matkan jälkeen oli Eelis ollut käsileikkauksessa eikä sen sen vuoksi missään tilaisuuksissa.

Edellä mainittu toteamus herätti mitä pahimpia pelkoja: Olisiko risti voinut jäädä Iisalmella hotelliin, missä Eelis oli vaihtanut vaatteita? Tai olisiko se voinut jäädä makuuvaunuun! ja mennä vaikkapa vuodevaatteiden joukossa ties mihin! Soitin Iisalmen hotelliin niin jouluaatto kuin olikin! Ei tulosta. Muistelin jotain yritystä saada tietoa rautateiltä Helsingistäkin – yhä turhaan.

Piispantaloon tuli vieraisille eräs hyvä paikkakuntalainen ystävä, joka osallistui etsimiseen. Ei kukaan osannut tehdä muuta kuin etsiä. Eelis tuli kotiin ja kaikkien yllä oli kuin murheen pilvi. Mainita kannattaa, että tämä risti oli toinen niistä kahdesta, jotka Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf v. 1804 lahjoitti Suomeen ja jo sellaisenaan täysin korvaamaton. Ristin ja ketjun ollessa täyttä kultaa oli se tuona ajankohtana n. 1/2 miljoonan markan arvoinen.

Kun tuli aika Eeliksen lähteä iltakirkkoon tuli hän epätoivossaan vieläpä ehdottaneeksi, että jos voisi kultapaperista leikata ristin muotoisen…. Mutta sehän oli tietenkin joka suhteessa mahdotonta ja kuvastaa vain tilanteen hirveyttä. Eelis lähti sitten papintakissa ilman ristiä ja minä menin hänen kanssaan. Kun palasimme, ei meillä ollut paljon toisillemme sanottavaa. –  Mutta pitkin päivää oli kyllä moni rukous lähtenyt sydämistämme tämän ankaran onnettomuuden vuoksi.

Söimme päivällisen hiljaisina, jokaisen ajatellessa vain tätä yhtä asiaa. Aterian jälkeen lähti kukin taholleen ja minä menin Eeliksen arkityöhuoneeseen, missä hän usein vaihtoi vaatteita ja havaitsin hänen arkipukunsa takin roikkuvan tuolin selustalla.

Ajattelin, että nostanpa tuon tuosta kaappiin. Sitä ennen kuitenkin koettelin takkia kaksin käsin ja —- totesin, että jotain kovaa oli takin sisätaskussa. Siellä oli piispanristi.

Miten on selitettävissä, ettei sitä kukaan ollut tullut sieltä etsineeksi? Siihen tuli selitykseksi, että Eelis aina ottaessaan ristin kaulastaan teki sen oikealla kädellä pannen ristin vastaavasti vasemman puoleiseen taskuun. Nyt oli oikea käsi leikkauksen jälkeen ollut siteessä ja siksi tuo liike oli tapahtunut vasemmalla kädellä, jolloin risti joutui oikeanpuoleiseen taskuun!

 

Eelis meni sinä iltana hyvin varhain levolle. Jännitys, mielipaha ja sitä seurannut onnellinen ratkaisu olivat tyystin vieneet voimat.

 

—–

 

Jälkeenpäin saatiin kuulla, että kirkossa olleet lapset olivat sanoneet, ettei piispa-sedällä ollut ristiä kaulassaan! Tähän olivat vanhemmat vastanneet, että ”kyllä hänellä oli”!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *