Kun piispanristi hävisi

Eelis-Gulin-Ristiinassa-1955

Näin Aino Pinomaa kertoo jouluaaton jännittävistä vaiheista veljensä Eelis Gulinin ja hänen vaimonsa Helmin luona Tampereen piispantalossa vuonna 1962, kun piispanristiä ei löytynyt mistään.

Jouluna 1962 Helmi ja Eelis olivat kutsuneet minut viettämään joulua luonaan Tampereella. Eeliksen jouluaattopäivän ohjelmaan kuului, että hän kello 12 piti hartaushetken ja saarnasi jouluaaton hartaudessa Aleksanterin kirkossa kello 17.00.

Eelis tuli aamiaiselle kello 11.00 jälkeen jo papin pukuun sonnustautuneena, ja sanoi, ettei ollut löytänyt piispanristiä. Hän pyysi apulaista Aune Nurmista menemään etsimään sitä. Aune palasi jonkin ajan kuluttua ja sanoi, ettei hänkään ollut löytänyt ristiä. Tilanne alkoi kuumeta. Helmi kauhistui ja ennusteli pessimistisesti, ettei ristiä tule ollenkaan löytymään. Olimme kaikki onnettomia ja epätietoisia. Jokainen etsi parhaan kykynsä mukaan, mutta tuloksetta. Kun Eeliksen oli pakko lähteä hartaushetkeen, hän ei keksinyt muuta neuvoa kuin pukeutua uudestaan arkipukuun ja lähteä ilman ristiä, vaikka piispalla on yleensä risti aina kaulassaan ‒ myös arkipuvun kanssa ‒ ja ilman sitä ollaan vain kotona ”tohveleissa ja kototakissa”.

Eeliksen lähdettyä jatkoimme etsimistä, Helmin yhä toistellessa, ettei ristiä löydy. Mietimme, milloin se viimeksi oli varmasti ollut Eeliksen kaulassa ja totesimme, että ainakin veljemme Walterin puolison Heddi Gulinin hautajaisissa Iisalmessa noin 10 päivää aikaisemmin. Näin pitkä väli johtui siitä, että matkan jälkeen Eelis oli ollut käsileikkauksessa eikä sen vuoksi ollut missään tilaisuuksissa.

Toteamus herätti mitä pahimpia pelkoja: Olisiko risti voinut jäädä Iisalmella hotelliin, missä Eelis oli vaihtanut vaatteita? Tai olisiko se voinut jäädä junan makuuvaunuun? Soitin Iisalmen hotelliin niin jouluaatto kuin olikin. Ei tulosta.

Piispantaloon vieraisille tullut hyvä ystäväkin osallistui etsimiseen. Kukaan ei osannut tehdä muuta kuin etsiä. Eelis tuli kotiin ja kaikkien yllä oli kuin murheen pilvi. Risti oli arvokas, se oli toinen niistä kahdesta kultaisesta rististä, jotka Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf vuonna 1804 lahjoitti Suomeen, ja jo sellaisenaan täysin korvaamaton.

Kun Eelis oli lähdössä iltakirkkoon, hän ehdotti epätoivossaan, että voisiko kultapaperista leikata ristin muotoisen… Se oli joka suhteessa mahdotonta, ja kuvastaa vain tilanteen hirveyttä. Eelis lähti kirkkoon papintakissa ilman ristiä, ja menin hänen kanssaan. Palatessamme kirkosta meillä ei ollut paljon toisillemme sanottavaa. Pitkin päivää monta rukousta oli lähtenyt sydämistämme tämän ankaran onnettomuuden vuoksi.

Söimme päivällisen hiljaisina jokaisen ajatellessa vain tätä yhtä asiaa. Aterian jälkeen kukin lähti taholleen, ja menin Eeliksen arkityöhuoneeseen, missä hän usein vaihtoi vaatteita, ja havaitsin hänen arkipukunsa takin roikkuvan tuolin selustalla.

Ajattelin, että nostanpa takin kaappiin. Sitä ennen kuitenkin koettelin takkia kaksin käsin ja ‒ totesin, että jotain kovaa oli takin sisätaskussa. Siellä oli piispanristi.

Miten oli selitettävissä, ettei kukaan ollut etsinyt ristiä sieltä? Eelis otti aina ristin kaulastaan oikealla kädellä ja pani ristin vasemmanpuoleiseen taskuun. Nyt oikea käsi oli leikkauksen jälkeen ollut siteessä, ja siksi tuo liike oli tapahtunut vasemmalla kädellä, jolloin risti joutui oikeanpuoleiseen taskuun!

Eelis meni sinä iltana hyvin varhain levolle. Jännitys, mielipaha ja sitä seurannut onnellinen ratkaisu olivat vieneet hänen voimansa.

—–

Jälkeenpäin kuulimme, että kirkossa olleet lapset olivat sanoneet, ettei piispa-sedällä ollut ristiä kaulassaan! Tähän olivat vanhemmat vastanneet, että ”kyllä hänellä oli”!

 

Alkuperäinen teksti: Aino Pinomaa

(Pinon Sanomat 1_1980) (pdf:n sivu 30)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *