Lennart Pinomaa eli Lenni (1901–1996)
Veljessarjan nuorimpana Lenni oli erikoisasemassa. Hän oli selvästikin isän silmäterä, joka sai varttua kodin rauhallisessa ilmapiirissä Ristiinassa yhdessä Ainon ja Annastiinan kanssa. Nämä kolme muodostivat oman ryhmänsä perheen lapsikatraassa. Lauri-veli ja äiti saivat Lennin innostumaan pianonsoitosta. Etenkin kotona Ristiinassa Lenni saattoi harjoitella pianonsoittoa useita tunteja päivittäin. Pianonsoittoa hän rakasti ja soitti sitä vanhuuteen saakka.
Lennin elämän käännekohta oli vuosi 1918, jolloin Karl (Kalle) Sarlin, eno ja Puumalan kirkkoherra, kutsui hänet kotiinsa, koska Uukuniemeltä oli tulossa neljä miestä pitämään herätyskokouksia. Matkan lopussa oltiin Juvalla unissasaarnaaja Hilda Hotin kotona, mikä jäi Lennille lähtemättömästi mieleen. Tultuaan kotiin Ristiinaan hän ei ollut enää se sama nuorukainen, joka oli lähtenyt Puumalaan. Hän oli kokenut voimakkaan herätyksen, joka antoi hänen elämälleen selvän suunnan pappisuralle ja sittemmin systemaattisen teologian professoriksi Helsingin yliopistossa.
Tiedemiesuransa ohella Lenni oli koko elämänsä ajan myös kristillisen uskon julistaja. Tämän perinnön hän antoi myös meille lapsille. Hän sai elää pitkän ja rikkaan elämän, jonka hänen isänsä aikoinaan ennusti sanoessaan “Lenni lever till hundra år, när han äter så långsamt”.
Isä oli hyvin ahkera. Hän kirjoitti koko ajan, myös kesällä, ja hän sai paljon aikaan. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu tieteellisten tutkimusten lisäksi myös useita tavallisille ihmisille tarkoitettuja kristilliseen elämään opastavia julkaisuja. Hän esiintyi 40- ja 50-luvuilla usein radiossa iltahartauksissa ja muissa ohjelmissa. Hän oli Sana-lehden päätoimittaja ja NMKY:n puheenjohtaja. Hän perusti ja johti useita miesten raamattupiirejä vuosikymmenien ajan. Sukutyö ja Savo olivat hänen sydäntään lähellä. Hän toimitti isänsä muistelmat kirjaksi ja kirjoitti isoisänsä Bernhard Sarlinin toiminnasta. Hän kirjoitti myös artikkeleita Ristiinan historiasta, toimi Savon seurassa ja oli 1960-luvulla Savolaisen osakunnan inspehtori.
Lenni ja Martta tutustuivat toisiinsa jo kouluaikana Mikkelissä, sillä Gulinin ja Cleven nuoret seurustelivat paljon keskenään. He saivat elää yhdessä 60 vuotta. Isä ei muiden veljien tavoin paljonkaan puuttunut lasten kasvatukseen. Hän eli täysillä teologian ja tehtäviensä puolesta ja oli aika vähän kotona. Niin kuin serkkuni Kaarlo kuvaa isäänsä Eeroa, että mikään ei tälle ollut mahdotonta, niin ei myöskään Lennille oikeastaan mikään ollut mahdotonta. Hänellä oli ilmiömäinen kyky järjestää ihmisten asioita ja auttaa heitä heidän ongelmissaan.
Erityisen rakas Lennille oli Karjalohjan kesähuvila, jonka hän hankki vuonna 1950 Velin innoittamana ja yhdessä hänen kanssaan. Siellä hän viihtyi, teki kirjallista työtä, kutsui vieraita ja piti hartaushetkiä lähes joka kesä yli 40 vuoden ajan. Näin jälkeenpäin arvostan hänen johtamistaitoaan. Esimerkkinä tästä ovat kotona järjestetyt kutsut. Eivät vieraat ja kotiväki juoruilleet keskenään, isä järjesti ohjelman ja sai näin kutsut ehjäksi ja kiinteäksi kokonaisuudeksi. (Marjatta Salonen, Pitäkää yhtä – Håll ihop, 2005)
Martta Sofia Pinomaa (1902–1986)
Martta Cleven syntymäkaupunki oli Jyväskylä, jossa hänen isänsä Eliel Cleve oli kaupunkiseurakunnan kirkkoherra. Perhe muutti Sulkavalle 1904 ja Martta kasvoi pappilassa, joka sijaitsi keskellä kylää seurakuntalaisten valvovan silmän alla. Tästä oli seurauksena ainainen huoli mallikelpoisuudesta. Martta oli eloisa lapsi, joka kärsi jatkuvasta ojentamisesta ja totesikin myöhemmin, että elämä oli opettanut “hiljaa käymään”.
Koska Sulkavalla ei ollut oppikoulua, Martta lähetettiin sisarustensa kanssa Mikkeliin kouluun. Koulu oli kaukana ja Martalla oli usein koti-ikävä. Hän pääsi ylioppilaaksi 1922 ja jatkoi opintojaan Sortavalan seminaarissa. Sieltä hän valmistui opettajaksi 1924 ja sai toimen kotikunnastaan Sulkavalta. Toimittuaan kaksi vuotta opettajana hän meni naimisiin Lenni Gulinin kanssa 24.7.1926. Perheen ensimmäinen koti oli Kurussa. Täältä alkoi muuttojen sarja, joka päättyi monien vaiheiden jälkeen Käpylän pappilaan 1934. Perheeseen syntyi kuusi lasta. Vanhimman lapsensa Kaarinan he menettivät jo nelivuotiaana. Tästä surusta he eivät toipuneet koskaan.
Aino totesi usein, että Martta oli hänen tuntemistaan ihmisistä ainoa “todella kristitty ihminen”. Martta rakasti kaikkia lähimmäisiään ja se näkyi hänen jokapäiväisissä sanoissaan ja teoissaan. Hänen elämänsä ei ollut helppoa – hän oli koko elämänsä ajan heikkokuntoinen – mutta hänen tukenaan oli Raamattu, josta hän löysi itselleen voimaa, joka kantoi päivän vaikeuksien yli. Hän oli myös äärimmäisen sitkeä ja hänessä oli paljon hiljaista huumoria.
Martta oli enemmän teorian kuin käytännön ihminen. Hän kyllä teki taloustöitä, mutta olisi paljon mieluummin lukenut esimerkiksi arkeologisia kaivauksia käsittelevää kirjallisuutta. Suurperheen äidin ja pappilan emännän velvollisuudet veivät hänen aikansa. Perheessä oli ajan tavan mukaan kotiapulainen lasten ollessa pieniä, mutta myöhemmin hän vastasi itse taloudenhoidosta. Jos Martalta ehkä puuttuivatkin tietyt käytännön elämään liittyvät avut, hän korvasi ne huolenpidolla, lämmöllä ja rakkaudella. (Marjatta Salonen, Pitäkää yhtä – Håll ihop, 2005)