Jaakko Pinomaa kertoo veteraanikuntoutuksesta, johon hän osallistui vaimonsa Selman kanssa vuonna 1987.
Mitä on veteraanikuntoutus, kyselevät varmaan suvun nuoret jäsenet. Se on sodissa mukana olleille kuuluva etuoikeus päästä johonkin Suomessa tai ulkomailla olevaan kylpylään saamaan asianomaisen laitoksen tarjoamia terveyspalveluja. Saimme kutsun Selman kanssa saapua hotelli Haikon terveyskylpylään ajaksi 1.‒15.3.1987. Saavuimme sunnuntai-iltana Haikkoon. Meille osoitettiin kahden hengen nykyajan mukavuuksin varustettu hotellihuone ilta-auringon puolelta.
Meidän kanssamme yhtä aikaa saapunut veteraaniryhmä oli 22 henkilön suuruinen, josta noin puolet oli naisia. Helsinkiläiset olivat enemmistönä ja joukkoon mahtui muutama espoolainenkin. Mitään esittelyä ei suoritettu, vaan tutustuminen tapahtui sitten pikkuhiljaa kahden seuraavan viikon aikana. Ruokailu tapahtui pöydissä, jotka oli meitä varten kauniisti katettu ‒ mm. kukkia aina pöydissä ‒ ja ruoka saapui kiitettävällä nopeudella sitä odottavan veteraanin eteen. Ateria käsitti yleensä kolme ruokalajia ‒ etu-, pää- ja jälkiruoka ‒ ja koko tapahtuma vei aikaa noin 40 minuuttia. Näin tapahtui kaikkina päivinä seuraavan kahden viikon aikana. Poikkeuksen muodostivat vain lauantait ja sunnuntait, jolloin ruokailu oli Kartanon kuulusta seisovasta pöydästä ja seurauksena ylensyöminen.
Maanantai-aamuna alkoi sitten tapahtua. Ensin terveydenhoitajan vastaanotto, sitten lääkärin tarkastus ja ”hoitokortti” käteen. Se oli oleva seuraavien kahden viikon aikana meidän tärkein asiapaperimme, sillä siinä määriteltiin kaikki meille tulevat hoidot tarkkoine aika- ja paikkamäärityksineen. Esim. minun hoitoni käsittivät kuumaa savea eri puolille kehoa, hierontaa, turbokylpyjä, vesihierontaa, sähköhoitoja, venytyksiä koneella ja käsin, voimistelua maalla ja vedessä yms. Päiväohjelma oli sen verran tiukka, että yleensä ensimmäinen tilaisuus pieneen lepotaukoon tuli vasta siinä klo 16 tienoilla. Viikonloppuina ei ollut mitään ohjelmaa.
Kokonaan oman lukunsa ansaitsee vapaa-ajan vietto. Kartanon puolesta oli järjestetty ohjelmaa jokaiseksi arki-illaksi. Kuntoutukseen ja kylpylätoimintaan liittyvien esitysten ja tuote-esittelyjen lisäksi oli mahdollista seurata mm. talvi- ja jatkosotien elokuvia. Suosituimmaksi ohjelmaksi muodostuivat ilman muuta yhteiset lauluillat, joissa kitaran säestyksellä laulettiin vanhat iskelmät sekä kansan- ja isänmaalliset laulut. Kun joukkoomme oli osunut muutama todellinen kuoromieskin, sujui äänissä laulaminen yllättävän soinnukkaasti. Taisipa tippa tulla yhden jos toisenkin silmään, kun talvisodan päättymispäivänä (13.3.) yhdessä tapailimme Finlandia-hymnin mahtavia säveliä.
Kun ensimmäiselle viikolle osuivat kohtalaisen kovat pakkaset ‒ tämän kylmän talven tuttuun tapaan ‒ oli turvallisinta ulkoilla rauhallisesti kävellen kartanon talvisessa puistossa. Kyllä varsin monella oli myös sukset mukana ja ahkerasti niitä myös käytettiin.
Kuntoutuksen tärkein anti oli mielestäni kipinän sytyttäminen meidän itse kunkin mieleen. Sen jälkeen on jokaisen omassa vallassa, miten sitä kipinää vaalii ja ylläpitää.
Alkuperäinen teksti: Jaakko Pinomaa
(Pinon Sanomat 8_1987)