Veli Pinomaan 60-vuotisjuhlien aattona Liisa-tyttären runosuoni puhkesi, jonka tuloksena syntyi hurmaava kronikka hänen Velin elämästä ja perheestä. Seuraavana päivänä juhlissa 11-vuotias Airi lauloi kappaleen vieraille Kikka-sisaren säestyksellä. Vuosikymmeniä myöhemmin sanat löytyivät kellastuneelta paperilta Liisan siivotessa laatikoitaan.
Eräänä sateisena heinäkuun päivänä siivosin laatikoitani ja sieltä löytyi kellastunut paperi täyteen ahdettuja
rivejä hyvin huonolla käsialalla kirjoitettuna. Ja sepä olikin isästä kirjoittamani kronikka hänen 60-vuotispäivänsä innoittamana.
Muistan että runosuoneni puhkesi edellisenä yönä ja siitä vain heti kirjoittamaan. Aamulla soitin sitten
Kikalle ja kysyin olisiko mahdollista hänen vielä kirjoittaa se ja opettaa Airi laulamaan sävelellä Nytpä
tahdon olla ma!
Loppusäkeistöt keksin vielä aamupäivän kuluessa ja taas oli puhelin kuumana ja isä oli Kikalle ihmetellyt,
että mitä sinäkin istut koko päivän puhelimessa kun olisi vielä niin paljon tekemistä! Varsinaisena syntymäpäivänä, 7.1.1952 olivat kotona Käpylässä kutsuilla perhetuttavat ja ystävät, mutta loppiaisaattona
6.1. vietettiin juhlapäivää sukulaisten kanssa Helsingin Suomalaisella Klubilla kansalaispäivällisten
merkeissä.
Airi lauloi reippaasti koko laulun, hän oli 11-vuotias ja osasi lukea Kikan kauniilla käsialalla kirjoittaman
tekstin, Kikka säesti ja menestys oli hyvä, jopa siinä määrin, että Martta-täti (Anna-Liisan ja Juhanin äiti)
pyysi, että Airi laulaisi sen uudestaan kun oli ympärillä ollut vähän hälinää.
Ja Airi lauloi kirkkaalla äänellä uudestaan että:
Nytpä tahdon olla ma
pienen laulun laittaja,
oli perhe Mikkelissä
Savon kauniin sydämessä,
jossa poikaa neljä siin,’
Veli viimeiks’ ristittiin.
Oli poika ponteva
Veli-kulta vekkula,
Mamman apu oiva silloin
kun ol’ tarvis lankaa milloin.
Papan reipas soutaja
usein kirkkomatkalla.
Monast’veljet suuremmat
häntä tahtoi komentaa,
kun ei enää piilot tepsi
Veli oivan keinon keksi,
velj et, siskot nuoremmat
käskyt toisten hältä saa!
Koulun käypi aikanaan
mutt’ ei huolta laisinkaan.
Viulun kielet heljäst’ soipi,
tanssin pyörteiss’ karkeloipi,
valkolakki päähän käy
ja ekonomiks’ ehättäy.
Vuosi vierii, toinenkin,
löytää tytön kaunihin
silmät välkkyy, hampaat hohtaa
sepä Velin mieleen johtaa,
jospa tästä sittenniin
mentäisihin naimisiin.
Jos miehell’ vähänkin on järkeä,
niin auto hälle on tärkeä,
sillä joutuu matkaa monta
ja tiellä usein onnetonta
voi kulkijaa näin hauskuttaa
ja itsellensä myös ilon saa!
Lapsiparvi melkoinen
ensin Olli, esikoinen,
sitten tyttö, Liisa-pieni,
Sirkka soma seurass’ pyörii,
kuluu vuotta kymmenen
ja syntyy Airi-tyttönen.
Lempityttö Kikka on
isä eessään on voimaton,
isän, äidin helmass ’ kellii
Airi, Käpylän tuo lelli.
Ollin, Liisan lapset vaan
Buuvan syömmen valloittaa.
Kun on tarvis luistinta,
keIkkaa, koiraa, uistinta,
kuulat, pallot, piikkarit
ja nuket, pyörät, kanootit,
niin kaikki kyllä hankitaan!
Saako Kikka kitaran?
Asua ois’ mukava
kun ois oma huvila.
Siispä toimeen tuumast’ tästä,
yksi saatiin Käpyiästä,
toinen löytyi Sipoosta,
kolmas Karjalohjalta.
Kädess’ pehmyt harava
kesäin paras tavara,
kannot vääntää, kivet kääntää
purjeet reivaa, järvell’ seilaa,
ja kun hetkeks’ istahtaa
romaaniin jo kurkistaa.
Tennis, shakki, biljardi,
kuka niitä harrasti,
kuka oivat vitsit kertoo
joiden määräll’ ei oo vertoo.
Kenen Skoda harmaja
seisoo Klubin ovella?
Ajast’ aikaa mennyttä
on jo kuusikymmentä,
Onnea nyt rakkahalle
isällemme toivotamme,
iloks’ Sulle, isäsein
laulun pienen tään mä tein!
Liisa Hilpi 15.7.2000
(Pinon Sanomat 21_2000)