Suomesta lähetettiin sotavuosina noin 75 000 lasta turvaan ulkomaille. Kirsti Pekari kirjoitti hänen ja sisarensa Raunin muistoista 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen 2005 Pinon Sanomiin.
Vuoden 2005 aikana on muistettu monin tavoin 60 vuotta sitten päättynyttä toista maailmansotaa. Eräs esille noussut aihe on sotien aikana eri maihin lähetettyjen suomalaisten sotalasten kohtalot. Suomesta lähetettiin noin 75 000 lasta turvaan, suurin osa Ruotsiin, mutta myös Tanskaan, Norjaan, jopa USA:han ja Kanadaan.
Sodassa kärsittiin raskaita tappioita kesällä 1944. Rauha solmittiin syyskuussa, mutta tulevasta talvesta tiedettiin tulevan vielä vaikea erityisesti huonon ravintotilanteen vuoksi. Lapin sota jatkui lokakuusta vuoden 1945 huhtikuun loppuun. Kaikesta oli pulaa, etenkin lämmitykseen tarvittavista haloista, elintarvikkeista, vaatteista ja kengistä. Lapsille tehtiin vaatteita aikuisten käytetyistä puvuista ja leningeistä ratkomalla, kääntämällä ja uudelleen ompelemalla. Talvisaikaan asuinhuoneiden lämpö saattoi olla vain 14‒16 astetta ja lämmin vesi oli tarkoin säännösteltyä, sitä saatiin harvoin.
Loppukesällä -44 alettiin valmistella Munkkiniemessä asuvan Ollikaisen perheen kahden nuorimman lapsen, Raunin ja Kirstin lähettämistä Ruotsiin. Eelis-setämme välityksellä oltiin yhteydessä ruotsalaiseen pastori Genitziin, jonka tuttavuuksien avulla järjestyi kaksi luotettavaa perhettä tytöille. Perhe Hallander Spångassa, Tukholmassa toivotti Raunin tervetulleeksi luokseen. Kirsti puolestaan kutsuttiin Nilssonien luokse Norrköpingiin.
Matkavalmistelut aloitettiin hankkimalla papintodistukset passia varten Tampereen hiippakunnan Huopalahden seurakunnan kirkkoherranvirastosta ja käymällä passikuvassa. Nämä ja muutamia muita asiapapereita sain nyt syksyllä käydessäni Valtionarkistossa etsimässä meitä koskevia tietoja. ’Luettelo Ruotsiin matkustavista lapsista – Förteckning över barn vilka avresa till Sverige via Åbo’ on Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean matkalista 2.11.1944 Tukholmaan laivalla matkustaneista lapsista, me siinä mukana numeroilla UH 9221 ja UH 9222.
Matka jatkui Tukholmasta edelleen Etelä-Ruotsiin Jönköpingiin jossa olimme lähes kolme viikkoa karanteenissa. Kävin nyt syyskuussa Tukholmassa Riksarkivetissa, jossa sotalapsien tiedot on tallennettu mikrofilmeille. Niistä löytyi nimen ja numeron perusteella karanteeniaikaiset lääkärintodistukset, joissa todettiin lasten terveydentila kolmen lääkärintarkastuksen jälkeen sellaiseksi, että ruotsalaiset perheet voivat ottaa heidät vastaan.
Nilssonien kirje Suomeen kertoo vihdoin 22.11.1944, että Kirsti on nyt saapunut heidän luokseen Norrköpingiin. Oletettavasti Rauni matkusti samaa matkaa jatkaen edelleen Tukholmaan. Valitettavasti Hallanderien kirjeitä ei ole säilynyt.
Emme kumpikaan muista tuosta matkasta ja uusiin koteihin saapumisesta mitään. Omat muistoni ovat hajanaisia, olin kesällä täyttänyt kolme vuotta. Muistan, kuinka Helsingin asemalla saattamassa ollut isä poistui junasta luvaten tulla kohta takaisin, mutta juna lähti, eikä isä tullut. Karanteeniajasta on pari muistikuvaa siitä, kuinka nukuimme Raunin kanssa samassa suuressa rautasängyssä vastakkaisissa päissä ja kuinka me suuri joukko lapsia istuimme tädin ympärillä kuuntelemassa satuja, arvattavasti suomeksi. Muistan myös kaulassa olleen pahvisen nimilapun.
Meillä molemmilla oli hyvä olla perheissämme. Alkupäiviä helpotti äitimme etukäteen lähettämä pieni lista tärkeimmistä sanoista ja ilmaisuista suomeksi ja ruotsiksi: maitoa-mjölk, leipää-bröd, voita-smör, ruokaa-mat, nälkä-hunger … Tärkeää oli säännöllinen kirjeenvaihto perheiden ja oman äidin välillä. Kirjeitä kirjoittivat myös Mummi ja Ukki Iisalmesta sekä Totti-setämme.
Jo muutaman viikon kuluttua saapumisestamme kerrotaan kirjeissä, että opimme kieltä nopeasti. Mamma Anna-Greta kertoo joulukirjeessään, että ’Kirsti osaa puhua jo jonkinverran ruotsia ja ymmärtää kaiken, mitä puhumme hänelle’. ’Hon kan läsa hela ’Gud som haver barnen kär’ nu på svenska och nu säger hon efter nästan allt som vi talar till henne. Det är så roligt nu för hon förstår allt som vi talar om’.
Muistan hyvin Mamma Heidin kirjeiden saapumisen ja kuinka niitä luettiin ja katsottiin kotoa lähetettyjä valokuvia kerta toisensa jälkeen. Koko Ruotsissa olomme ajan sekä Nilssonit että Hallanderit kirjoittivat Suomeen säännöllisesti ja äitimme vastasi molemmille perheille. Korteista, kirjeistä ja valokuvista oli suuri lohtu niin lapsille kuin vanhemmillekin lähes kahden Ruotsin-vuoden aikana. Perheet olivat myös jonkin verran yhteydessä keskenään, mutta en muista, että olisimme tavanneet Raunin kanssa, vaikka eräässä kirjeessä on maininta Tukholman matkasta.
Äitimme tuli hakemaan meidät Ruotsista kesällä 1946. Matkan järjestäminen ei ollut helppoa, sillä jo yksin valuutta-anomuksen käsittely ja valuutan myöntäminen vei viikkoja. Viisumi järjestyi ainoastaan sillä perusteella, että äiti auttoi Lenni-setää (professori Lennart Pinomaa) Luther tutkimuksissa etsimällä tarpeellisia asiapapereita Riksarkivetista Tukholmassa. Työn tehtyään hän tuli ensin Nilssonien luokse Kirstiä noutamaan ja sieltä kaikki matkustivat Tukholmaan Hallanderien luokse. Näin perheet yhdessä saattoivat sotalapsensa kotimatkalle. Kirjeenvaihto jatkui vilkkaana monta vuotta.
Saimme molemmilta perheiltä säännöllisesti paketteja, jotka olivatkin suuri apu sodasta toipuvassa Suomessa. Mitä tahansa ei saanut lähettää, mutta vähän mausteita, sukkia, käytettyjä kenkiä ja ennen kaikkea käytettyjä vaatteita, joista saatiin uudelleen ompelemalla lapsille ehyttä ja lämmintä päälle.
Vietin joulun 1961 Nilssonien luona Norrköpingissä. Sain lahjaksi kaikki tallessa olleet äidin kirjeet, joihin sitten kotona liitin meillä tallessa olleet Norrköpingin kirjeet. Jo aikanaan Ruotsista lähdettäessä olimme kumpikin saaneet omilta perheiltämme valokuva-albumit muistoksi. Nilssonit ja Hallanderit kävivät luonamme Lappeenrannassa kesällä 1956. He olivat aikaisemmin tavanneet vain äitimme, mutta nyt he saivat tutustua myös muuhun perheeseen ja sukulaisiin. Pariviikkoinen vierailu oli onnistunut. Uskon vanhempiemme osoittaneen vieraanvaraisuuttaan ja kiitollisuuttaan parhaansa mukaan tyttöjensä hyvästä hoivasta sodan aikana.
Kirsti Pekari 24.10.2005, YK:n perustamisen 60-vuotispäivänä
Kuvassa Mamma Anna-Greta Nilsson ja Kirsti kävelyllä Norrköpingin keskustassa keväällä 1946.
Alkuperäinen teksti: Kirsti Pekari
(Pinon sanomat 26_2005)